Menu

Viivin todistus

Muistan aina olleeni lapsenuskossa. Kävin teini-ikäisenä kasteella, mutta luovuin hiljalleen uskosta kasteen jälkeen.

Tilalle tuli päihteitä ja itsetuhoista käytöstä. 16-vuotiaana menin nuorisokotiin, mutta se ei rauhoittanut elämääni. Vähitellen huomasin, etten kyennyt enää nauttimaan elämästä ilman alkoholia.

Aikaa kului ja sain ihanan lapsen, joka toi muutoksen elämääni. Jätin päihteet ja muutin takaisin  kotiseudulle. En kuitenkaan tullut heti uskoon. Muistan että kirjotin paperille Jumalalle kirjeen, missä luki, että en halua olla missään tekemisissä kristinuskon Jumalan kanssa. Listasin siihen syitä ja tämän paperin allekirjoitin.

Jeesus taisi ottaa sen enemmänkin haasteena, koska pari päivää tuon kirjeen kirjoittamisen jälkeen ollessani kotona, tunsin yhtäkkiä miten valot olisi syttynyt sisimpääni. Siinä sitten olin, ikäänkuin yllätettynä. En voinu paeta mihinkään. Kaikki ajatukset ja teot oli valossa. Siinä hetkessä ymmärsin, että Jeesus on todellinen.

Muistin yllättäen niin kirkkaasti, että olin joskus ollut uskossa. Kuin sumu olisi pyyhitty muistini tieltä. Pelkäsin, että olin tehny jotain anteeksantamatonta. Nyt on vaikea kuvailla sitä tunnetta mitä koin, mutta tunsin itseni kadotetuksi, kuolleeksi. Siinä hetkessä ymmärsin, että kuoleman edessä ei kukaan läheinen voi auttaa. Kukaan ei voi pelastaa toisen ihmisen sielua. Pelkäsin myös, että olin pilkannut Pyhää Henkeä. Raamatun kohdat siitä asiasta nousivat mieleeni ja ajattelin, että ei ole mitään mahdollisuutta enää pelastua. Olinhan kerran luopunut uskosta ja alkanut pilkkaamaan Jumalaa ja uskovia. 
Muistan kun kaaduin keittiön lattialle itkien: ”Anteeksi Jeesus. Anna minulle anteeksi. Jos vielä kerran armahdat minut, niin lupaan palvella sinua koko loppu elämäni.” Heti näiden sanojen jälkeen tunsin valtavan rakkauden tulvivan sydämeeni. 

Kesti kuitenkin kauan saada varmuus siitä, että on todella pelastunut. Mieleeni nousi paljon epäilyksiä. Kuitenkin Jeesus auttoi aina eteenpäin. Lähes aina Raamatun sanan kautta. 
Jonkun aikaa uskossa oltuani, olin viettämässä aikaa kaupungissa, jossa oma elämä oli lähtenyt nuorempana täysin väärään suuntaan. Ollessani bussissa vaunujen kanssa, eräs nainen kyseli jotain vauvastani. Siinä hetkessä ahdistus valtasi sydämen ja tuli tunne että täytyy vaan päästä pois bussista. Muistan että häpesin itseäni ja elettyä elämääni. Kuin otsassani olisi ollut leima vanhasta elämästäni. Nousin bussista ja mietin, että nyt on sitten pitkä matka kävellä perille. 
Kun ahdistus helpotti, huomasinkin olevani luontopolun varrella, jossa olin teini-ikäisenä useasti lenkkeillyt. 
Kun olin hetken aikaa kävellyt polkua pitkin, Jeesus muistutti minua rukouksesta jonka olin unohtanut. Yhtäkkiä muistin tuon rukouksen kuin eilisen päivän. Siinä olin teini-ikäinen ja olin rukoillut samassa kohdassa Jeesukselta, ettei hän koskaan päästäisi minusta irti, vaikka itse päästäisin. Siinä rukouksessa oli tuntu, että että olin päästämässä irti.  Koin Jeesuksen sanovan siinä, että hän kuuli ja muisti tämän pyynnön, eikä koskaan päästänyt minusta irti. Ihmettelin siinä hetkessä miten tosissaan Jumala ottaa kaikki rukoukset. Tämä oli sellainen huokaisu jonka itse olin heti unohtanut.

Hän etsii yhä meitä, rikkinäisiä ja monin tavoin vajavaisia. Eikä kyse on ole siitä, että meistä tulee täydellisiä, vaan Hänestä joka on täydellinen ja voi syntistä ihmistä auttaa.

Image may contain: 1 person, outdoor, nature and water