Menu

Viivin todistus

Muistan aina olleeni lapsenuskossa. Teininä menin kasteelle. Kuitenkin aika nopeasti  kasteen jälkeen luovuin uskosta.

Kun olin 16-vuotias niin minut huostaanotettiin Jyväskylään nuorisokotiin.  Itsetuhoisuuden ja päihteiden käytön takia. Siellä meno meni vaan hurjemmaksi ja jossain kohtaa en osannut  nauttia elämästä ilman alkoholia.
Joidenkin vuosien päästä sain ihanan lapsen joka rauhoitti elämääni paljon. En kuitenkaan tullut heti uskoon. Muistan että kirjotin paperille Jumalalle kirjeen, missä luki, että en halua olla missään tekemisissä kristinuskon Jumalan kanssa. Listasin siihen syitä ja tämän paperin allekirjoitin.

Jeesus taisi ottaa sen enemmänkin haasteena, koska pari päivää sen jälkeen ollessani kotona, tunsin yhtäkkiä miten joku olisi sytyttänyt valot  sisimpääni. Siinä sitten olin ikäänkuin yllätettynä. En voinu paeta mihinkään. Kaikki ajatukset ja teot oli valossa. Siinä hetkessä ymmärsin, että Jeesus on todellinen.

Muistin yllättäen niin kirkkaasti että olin joskus ollut uskossa, kuin sumu olisi pyyhitty muistin tieltä. Pelkäsin myös että olin tehny jotain anteeksantamatonta. Nyt on vaikea kuvailla sitä tunnetta, mutta tunsin itseni ikäänkuin kuolleeksi. Kokeilin omia kasvoja ja mietin että miten yhtäkiä kaikki päättyi. Siinä hetkessä ymmärsin miten kuoleman edessä ei kukaan läheinen voi auttaa. Kukaan ei voi pelastaa toisen ihmisen sielua. Pelkäsin että olin pilkannut Pyhää Henkeä. Raamatun kohdat siitä asiasta nousi mieleen. Ajattelin että ei ole mitään mahdollisuutta enää pelastua. Olinhan kerran luopunut uskosta ja alkanut pilkkaamaan Jumalaa ja uskovia. 
Muistan että kaaduin keittiön lattialle ja itkin. Huusin Jeesusta. Anteeksi Jeesus. Anna minulle anteeksi. Jos vielä kerran armahdat minut, niin lupaan palvella sinua koko loppu elämäni. Heti näiden sanojen jälkeen tunsin valtavan rakkauden tulvivan sydämeeni. 
Kesti kuitenkin kauan saada pelastus varmuus.

Oli paljon mielen alueella epäilyksiä, joskus ihan yliluonnollisen tuntuisia. Kuitenkin Jeesus auttoi eteenpäin. Yleensä sanan kautta.
Sen vielä kerron, että kun olin jonkun aikaa ollut uskossa, niin olin viettämässä viikonloppua kaupungissa jossa asuin nuorempana. Siellä oma elämä oli lähtenyt täysin väärään suuntaan. Ollessani bussissa vaunujen kanssa, eräs nainen kyseli jotain vauvastani. Siinä hetkessä ahdistus valtasi sydämen ja tuli tunne että täytyy vaan päästä pois bussista. Muistan että häpesin itseäni jostain syystä. Kuin olisi ollut leima otsassa kaikesta siitä vanhasta elämästä. 
Nousin bussista ja mietin että nyt sitten pitää kävellä pitkä matka perille. Sitten minut yhtäkkiä johdatettiin luontopolulle jossa olin teini-ikäisenä useasti lenkkeillyt. 
Siellä Jeesus muistutti minua rukouksesta jonka olin unohtanut. Siinä olin teini-ikäinen ja olin rukoillut samalla lenkki polulla Jeesukselta ettei hän koskaan päästäisi minusta irti, vaikka itse päästäisin. Sellainen tuntu siinä oli että olin päästämässä irti.  Koin Jeesuksen sanovan siinä että hän kuuli ja muisti tämän pyynnön, eikä koskaan päästänyt irti. Ihmettelin siinä hetkessä miten tosissaan Jumala ottaa kaikki rukoukset. Tämä oli sellainen huokaisu jonka itse olin heti unohtanut.

Hän etsii yhä meitä, rikkinäisiä ja monin tavoin vajavaisia. Eikä kyse on ole siitä, että meistä tulee täydellisiä, vaan Hänestä joka on täydellinen ja voi syntistä ihmistä auttaa.

Image may contain: 1 person, outdoor, nature and water